— En koskaan.
Caderousse oli tullut niin synkäksi, että Andrea katsoi viisaimmaksi olla sitä huomaamatta. Sen vuoksi hän näytteli iloista ja huoletonta.
— Kylläpä sinä olet pirteä tänään, sanoi Caderousse. — Luulisi sinun jo saaneen perintösi.
— Pahaksi onneksi en ole vielä saanut… Mutta heti kun sen saan…
— Mitä sitten?
— Silloin muistan kyllä ystäviäni, muuta en sano.
— Niin, varsinkin kun sinulla on niin oivallinen muisti.
— Minkä minä sille voin? Luulin, että yritit puijata minua.
— Minäkö? Jopa nyt jotakin! Minä, joka tässä annan sinulle vielä ystävällisiä neuvojakin.
— Mitä neuvoja?