— Sen, että jätät tänne tuon jalokiven, joka on sormessasi. Aiotko saada meidät molemmat ansaan?
— Kuinka niin? kysyi Andrea.
— Otat yllesi palvelijan takin, pukeudut lakeijaksi ja unohdat sormeesi jalokiven, joka on neljän-viidentuhannen frangin arvoinen.
— Kylläpä osaat arvostella oikein. Sinun olisi pitänytkin mennä hinnanmäärääjäksi panttilainastoon.
— Kyllä minä jalokivet tunnen, minulla on ollut niitä ennenkin hallussani.
— Viisainta on, ettet sillä kersku, sanoi Andrea ja otti vastustelematta sormuksen sormestaan, vaikkei Caderousse olisi luullut hänen näin ilman muuta taas antautuvan kiristettäväksi.
Caderousse otti sormuksen ja tarkasti sitä niin läheltä, että huomasi hänen tutkivan, olivatko jalokiven särmät kylliksi teräviä.
— Se on väärä jalokivi, sanoi Caderousse.
— Ei suinkaan, sanoi Andrea, — nyt lasket leikkiä.
— Älähän suutu, sitä voi koettaa.