Kello oli noin puoli kymmenen. Kreivi ja Ali söivät kaikessa kiireessä pari leipäpalaa ja joivat espanjalaista viiniä. Sitten Monte-Cristo siirsi syrjään laatan seinästä ja katsoi aukosta toiseen huoneeseen. Ampuma-aseet olivat hänen vieressään. Ali seisoi hänen lähellään kädessään arabialainen kirves, jonka muoto ei ole ristiretkien ajoista asti muuttunut.
Makuuhuoneen ikkuna oli samaan suuntaan kuin pukeutumishuoneen, ja kreivi saattoi nähdä siitä kadulle.
Kului kaksi tuntia. Oli aivan pimeä, mutta sekä Ali että kreivi erottivat pihalla olevien puiden pienimmätkin heilahdukset.
Portinvartijan huoneesta oli tuli aikoja sitten sammunut.
Murtovarkaat olisivat arvatenkin tunkeutuneet sisään pääovesta eivätkä ikkunasta. Mutta Monte-Cristo uskoi, että pahantekijät tahtoivat surmata hänet eivätkä varastaa. He siis pyrkisivät hänen makuuhuoneeseensa, ja sinne he pääsisivät joko takaportaita tai viereisen huoneen ikkunasta.
Hän asetti Alin portaita vartioimaan ja piti itse silmällä pukeutumishuonetta.
Invalidikirkon kello löi neljännestä vaille kaksitoista. Tuuli kantoi kauas nämä kolme kellonlyöntiä.
Viimeisen lyönnin kaiuttua kreivi oli kuulevinaan viereisestä huoneesta heikkoa kolinaa. Tätä ensimmäistä ääntä, joka pikemmin oli ritinää, seurasi toinen ja sitten kolmas; neljännellä kreivi tiesi, mistä oli kysymys. Joku leikkasi taitavasti timantilla ruudun irti.
Kreivi tunsi sydämensä sykkivän kiivaammin. Vaikka ihminen olisi kuinka karaistu vaaroissa ja tietäisi varmasti odottaa vaaraa, huomaa hän sittenkin aina sydämensä sykinnästä ja ruumiinsa värisemisestä, kuinka suunnaton erotus on unelman ja todellisuuden, aikeen ja toteuttamisen välillä.
Monte-Cristo antoi pienen merkin Alille. Tämä ymmärsi, että vaara uhkasi pukeutumishuoneen puolelta, ja astui askelen lähestyäkseen herraansa.