Monte-Cristo tahtoi tietää, kuinka monen vihollisen kanssa hän oli joutunut tekemisiin. Särjetty ikkuna oli vastapäätä sitä aukkoa, josta kreivi saattoi nähdä huoneeseen. Tumma varjo ilmestyi ikkunaan. Sitten eräs ruutu tuli aivan mustaksi, niin kuin siihen olisi ulkopuolelta liimattu paperi, sitten ruutu risahti, mutta ei pudonnut maahan. Aukosta pistäytyi käsi esiin ja etsi hakaa. Vähän ajan päästä ikkuna kääntyi saranoillaan ja mies astui sisään.
Yksin.
— Sepä on uhkarohkea roisto! mutisi kreivi itsekseen.
Samassa hän tunsi Alin hiljaa koskettavan hänen olkapäätään. Hän kääntyi. Ali osoitti makuuhuoneen kadunpuoleista ikkunaa.
Monte-Cristo astui kolme askelta ikkunaa kohden. Hän tiesi, kuinka tarkat aistimet hänen verrattomalla palvelijallaan oli. Hän näki toisen miehen astuvan esiin portin varjosta, nousevan kääntökivelle ja tarkastavan, mitä kreivin asunnossa tapahtui.
— Hyvä on, sanoi kreivi, — heitä onkin kaksi. Toinen toimii ja toinen vartioi.
Hän viittasi Alia pitämään silmällä kadullaolijaa ja kääntyi tarkastamaan ikkunanrikkojaa. Tämä oli astunut sisään ja tunnusteli paikkoja hapuillen käsillään.
Lopulta hän näytti pääsevän selville sisustuksesta. Huoneeseen johti kaksi ovea, hän päätti teljetä ne molemmat.
Kun hän lähestyi makuuhuoneeseen johtavaa ovea, luuli kreivi hänen tulevan sisään ja otti pistoolin käteensä. Mutta hän kuulikin vain, miten teljet liikkuivat messinkirenkaissaan. Mies oli vain ryhtynyt varokeinoihin. Yöllinen vieras ei tietänyt, että kreivi oli ottanut määrlyt irti, ja luuli siis olevansa turvassa ja voivansa toimia kaikessa rauhassa.
Nyt mies veti taskustaan esineen, jonka kreivi erotti, ja laski sen eräälle hyllylle; sitten hän meni suoraan pöydän luo, hapuili lukon kohtaa ja huomasi, että vastoin hänen luulojaan avain olikin otettu suulta.