— Unohtukoon tämä kuin paha uni, sanoi Beauchamp, — haihtukoon kuin viimeinen kipinä palavasta paperista, hukkukoon kuin tuo viimeinen savupilvi, joka nousee tuhkasta.
— Niin, niin, sanoi Albert, — jääköön jäljelle vain ikuinen ystävyys, jota osoitan pelastajalleni, ystävyys, jota lapseni tulevat osoittamaan teidän lapsillenne, ystävyys, joka aina muistuttaa minulle, että saan kiittää teitä suonissani sykkivästä verestä, elämästäni, nimeni kunniasta. Sillä jos tämä asia olisi tullut ilmi, Beauchamp, olisin ampunut kuulan otsaani. Mutta ei … silloin olisin surmannut äitini … olisin lähtenyt syntymämaastani pois.
— Rakas Albert! sanoi Beauchamp.
Mutta pian Albertin mielestä taas haihtui tämä odottamaton, melkein teennäinen ilo, ja hän tuli entistä surullisemmaksi.
— No, mikä mieltänne vielä painaa, ystävä? kysyi Beauchamp.
— Jotakin on sydämessäni murtunut, sanoi Albert. — Eihän poika voi muitta mutkitta luopua kaikesta siitä kunnioituksesta, ylpeydestä ja luottamuksesta, jota hän on tuntenut isänsä tahratonta nimeä kohtaan. Beauchamp! Beauchamp! Miten tästä lähin voin seurustella isäni kanssa? Vältänkö huulia, jotka tahtovat painua otsalleni, väistänkö kättä, jonka hän minulle ojentaa? Minä olen maailman onnettomin ihminen. Äitini, äiti parka, huokasi Albert katsellen kyynelten läpi äitinsä muotokuvaa, — jos olette tämän tietänyt, niin kuinka olettekaan saanut kärsiä!
— Ystäväni, sanoi Beauchamp tarttuen hänen molempiin käsiinsä, — rohkeutta!
— Mutta mistä tuli tuo uutinen lehteenne? huudahti Albert. — Tämän kaiken takana piilee salainen viha, näkymätön vihamies.
— Sitä suuremmalla syyllä teidän tulee rohkaista mieltänne. Kasvoillanne ei saa näkyä mitään mielenliikutuksen jälkiä. Säilyttäkää surunne niin kuin pilvi kätkee tuhon ja kuoleman, kamalan salaisuuden, josta ei tiedä ennen kuin vasta myrskyn puhjetessa. Ystävä, säästäkää voimanne siksi, kunnes leimahdus tulee.
— Luuletteko siis, ettei juttu olekaan vielä päättynyt? kysyi Albert kauhuissaan.