Beauchamp kumarsi, astui sisään ja istui.
— Olin äsken, niin kuin ehkä huomasitte, herra Morcerfin seurassa, sanoi hän Monte-Cristolle.
— Se tietää, että olette varmaankin yhdessä olleet päivällisillä, nauroi Monte-Cristo. — Kaikeksi onneksi te, herra Beauchamp, olette selvempi kuin hän.
— Tunnustan suoraan, että Albert teki väärin kiivastuessaan, sanoi Beauchamp — ja omasta puolestani tulenkin pyytämään anteeksi. Kun olen esittänyt anteeksipyyntöni, omat anteeksipyyntöni, ymmärrättehän, otaksun, ettette hienona miehenä kieltäydy selvittämästä, missä suhteessa olette janinalaisiin. Sitten haluaisin vielä tehdä pari lyhyttä kysymystä tuon kreikattaren suhteen.
Monte-Cristo pyysi ilmeellään häntä vaikenemaan.
— Nythän kaikki toiveeni ovat sammuneet, naurahti hän.
— Kuinka niin? kysyi Beauchamp.
— Olette tehnyt kaiken voitavanne luodaksenne minusta eriskummallisen olennon, väitteittenne mukaan olen uusi Lara, Manfred, lordi Ruthwen, mutta otollisen hetken tullen teettekin minusta aivan tavallisen ilmiön. Teette minusta jokapäiväisen. Vaaditte minulta selityksiä. Laskette varmaankin leikkiä, herra Beauchamp.
— Mutta, sanoi Beauchamp ylpeästi, — on hetkiä, jolloin rehellisyys määrää…
— Herra Beauchamp, keskeytti tämä merkillinen mies, — kreivi Monte-Cristolle antaa määräyksiä vain kreivi Monte-Cristo. Siksi pyydän, ettette puhu tästä enää mitään. Teen mitä itse tahdon, herra Beauchamp, ja uskokaa, mitä minä teen, on aina oikein.