— Minä teen sen, Jumalani, sanoi hän kohottaen silmänsä taivasta kohden, sekä sinun että oman kunniani vuoksi. Olen kymmenen vuoden ajan pitänyt itseäni sinun lähettämänäsi kostajana, eivätkä sellaiset konnat kuin Morcerf, Danglars ja Villefort saa kuvitella, että sattuma on heidät vapauttanut vihamiehestä. Heidän on päinvastoin saatava tietää, että sallimus, joka jo oli määrännyt heille rangaistuksen, on muuttanut tahtoaan minun kauttani, ja että joskin he ovat välttäneet rangaistuksen tässä maailmassa, se odottaa heitä toisessa: he ovat vain vaihtaneet ajan ikuisuuteen.
Hänen häilyessään näissä synkissä ajatuksissa alkoi päivä koittaa ja valaista sinertävää paperia, jolle hän oli kirjoittanut tämän sallimuksen muuttuneen tahdon.
Kello oli viisi aamulla.
Äkkiä kaikui heikkoa ääntä kreivin korvaan. Hän oli kuulevinaan tukahdutettua nyyhkytystä. Hän käänsi päänsä, katsoi ympärilleen, mutta ei nähnyt ketään. Mutta ääni kaikui entistä selvemmin, ja luulo muuttui varmuudeksi.
Silloin kreivi nousi, avasi hiljaa salongin oven ja näki nojatuolissa Haydéen, joka oli asettunut siten oven eteen, että kreivi ei voinut lähteä huoneesta häntä näkemättä. Mutta uni, jota nuoruus ei ollut voinut voittaa, oli yllättänyt kauan valvoneen tytön, ja hän lojui siinä pää taaksepäin taipuneena, käsivarret sivuille valahtaneina.
Aukenevan oven ääni ei herättänyt häntä. Monte-Cristo loi häneen hellän ja katuvan katseen.
— Mercedes muisti, että hänellä on poika, sanoi hän, — mutta minä unohdin, että minulla on tytär.
Sitten hän jatkoi pudistaen suruissaan päätään:
— Haydée-parka, hän tahtoi nähdä minut, tahtoi puhua kanssani, hän joko pelkäsi tai aavisti jotakin… En voi lähteä sanomatta hänelle hyvästi, en voi kuolla uskomatta hänelle kaikkea.
Ja hän palasi hiljaa entiselle paikalleen ja kirjoitti edellisten rivien lisäksi seuraavaa: