— Hyvä, sanoi hän, — jo oli aikakin!
Hän sulki testamenttinsa kolmella sinetillä.
Vähän sen jälkeen hän kuuli salongista askelten ääntä. Hän meni itse avaamaan, Morrel astui sisään.
Hän oli tullut melkein kaksikymmentä minuuttia liian varhain.
— Tulen ehkä liian varhain, herra kreivi, sanoi hän, — mutta sanon suoraan, etten ole voinut nukkua minuuttiakaan, ja samoin on ollut muidenkin laita meidän talossamme. Minun täytyi saada nähdä itsetietoinen rohkeutenne tunteakseni taas itsenikin varmaksi.
Monte-Cristo ei voinut hillitä itseään kuullessaan tällaisen todistuksen nuoren miehen ystävyydestä; hän ei ojentanut kättään, vaan avasi hänelle sylinsä.
— Morrel, sanoi hän, — kuinka kaunis tämä päivä minulle onkaan, kun näen teidänkaltaisenne miehen minua rakastavan. Hyvää päivää, herra Emmanuel. Tulette siis todistajakseni, Maximilien?
— Tietysti, sanoi nuori mies, — epäilittekö sitä?
— Mutta jos olenkin väärässä…
— Katselin teitä koko tuon taisteluhaasteen ajan, mietin tämän yön järkähtämättömyyttänne, ja olin varma siitä, että oikeus oli teidän puolellanne, muussa tapauksessa ei enää laisinkaan voi luottaa kasvojen ilmeisiin.