— Jos minulle tapahtuu onnettomuus, jatkoi Monte-Cristo, — niin tahdon, että tyttäreni tulee onnelliseksi.
Haydée hymyili surullisesti pudistaen päätään.
— Aiotte siis kuolla, valtiaani? sanoi hän.
— Kuolemaa on aina pidettävä mielessä, lapseni.
— Jos kuolette, niin lahjoittakaa silloin omaisuutenne muille; jos kuolette … en minä mitään enää tarvitse.
Hän tarttui paperiin, repi sen neljäksi kappaleeksi ja heitti ne keskelle lattiaa. Kun uupunut orjatar tällä tavoin oli osoittanut harvinaisen suurta tarmoa, olivat hänen voimansa loppuneet, hän vaipui maahan pyörtyneenä.
Monte-Cristo kumartui hänen puoleensa ja nosti hänet syliinsä. Nähdessään nämä kalpeat kasvot, kauniit silmät ummessa, hän tuli ensi kertaa ajatelleeksi, että nuori tyttö mahdollisesti rakasti häntä muullakin tavoin kuin tyttären rakkaudella.
— Oi, huokasi hän aivan toivottomana, — minä voisin siis vielä tulla onnelliseksi!
Sitten hän kantoi Haydéen hänen huoneistoonsa ja jätti hänet vielä tainnoksissa palvelijattarien huostaan. Hän palasi huoneeseensa, sulki oven ja kirjoitti testamentin uudelleen.
Lopetettuaan sen hän kuuli vaunujen ajavan pihaan. Kreivi lähestyi ikkunaa ja näki Morrelin astuvan niistä Emmanuelin seurassa.