— Mutta täytyyhän teidän jossakin syödä.
— Miksi, koska minun ei ole nälkä? sanoi nuori mies.
— En tiedä muuta kuin kaksi tunnetta, jotka voivat karkottaa nälän: surun ja koska kaikeksi onneksi näen teidät iloisena, niin se ei voi olla syynä — ja rakkauden. Päättäen siitä, mitä lausuitte sydämestänne, voin otaksua…
— En vastaa kieltävästi, sanoi Morrel iloisesti.
— Ettekö kerro sitä minulle, Maximilien? jatkoi kreivi niin vilkkaasti, että huomasi, kuinka innokkaasti hän olisi tahtonut saada tietää tämän salaisuuden.
— Olenhan tänään näyttänyt, että minulla on sydän, enkö olekin, kreivi?
Vastauksen asemesta kreivi ojensi kätensä nuorelle miehelle.
— No niin, jatkoi tämä, — koska tämä sydän ei enää ole teidän luonanne Vincennes'in metsässä, niin se on toisaalla, josta menen sitä etsimään.
— Menkää, sanoi kreivi hitaasti, — menkää, rakas ystävä. Mutta jos joudutte pulaan, niin muistakaa, että minä voin tehdä paljon tässä maailmassa, ja olen onnellinen, jos voin käyttää voimaani niiden hyväksi, joita rakastan. Ja teitä minä rakastan, tiedättehän sen, Morrel?
— Hyvä on, sanoi nuori mies, — muistan kyllä teitä, niin kuin itsekkäät lapset muistavat vanhempiaan tarvitessaan heitä. Jos tarvitsen teitä, ja se hetki ehkä tulee, käännyn teidän puoleenne, kreivi.