— Tuletteko siis herra Morcerfin luota? kysyi Monte-Cristo.
— En, sanoi Morrel. — Onko herra Morcerfin talossa siis joku kuollut?
— Kenraali on ampunut kuulan otsaansa, vastasi Monte-Cristo.
— Mikä kamala onnettomuus! huudahti Maximilien.
— Ei kreivittärelle eikä Albertille, sanoi Monte-Cristo. — Kuollut isä ja puoliso on parempi kuin häväisty isä ja puoliso. Veri pesee pois häpeän.
— Kreivitär parka! sanoi Maximilien. — Häntä eniten säälin, hän on jalo nainen!
— Säälikää Albertiakin, Maximilien, sillä, uskokaa minua, hän on äitinsä arvoinen poika. Mutta palatkaamme omiin asioihimme. Tulitte kovalla kiireellä luokseni, sanoitte äsken. Voinko jollakin tavoin auttaa teitä?
— Voitte, tarvitsen teitä, olen hädässäni kylliksi mieletön uskoakseni, että te voisitte auttaa minua asiassa, missä Jumala yksin voi antaa avun.
— Sanokaa asianne, vastasi Monte-Cristo.
— En tiedä, empi Morrel, — sopiiko minun ilmaista sellaista salaisuutta kenellekään. Mutta kohtalo pakottaa, hätä vaatii, kreivi.