Muutama minuutti sen hälinän jälkeen, joka oli syntynyt Danglars'in salongissa poliisikomissaarin tulon ja hänen tekemiensä paljastusten johdosta, oli laaja talo tyhjentynyt, aivan kuin rutto tai kolera olisi ilmestynyt vieraitten joukkoon. Muutamassa minuutissa vieraat olivat syöksyneet ulos joka ovesta, joka portaita myöten, joka aukosta, suorastaan paenneet, sillä moiseen tapaukseen eivät soveltuneet tavanomaiset osanotonilmaukset, jotka tekevät parhaimmatkin ystävät sietämättömiksi.
Taloon jäivät vain Danglars, jota poliisiupseeri kuulusteli työhuoneessa, rouva Danglars, joka oli kauhuissaan paennut budoaariinsa, ja Eugénie, joka ylpeänä ja halveksiva hymy huulillaan oli vetäytynyt huoneeseensa eroamattoman ystävänsä neiti d'Armillyn seurassa.
Palvelijakuntaa oli juhlan tähden paljon lisätty Café de Paris'n sokerileipureilla, kokeilla ja tarjoilijoilla, ja he olivat kaikki muka loukkaantuneita ja suuntasivat vihansa herrasväkeensä. Heitä oli ryhmittäin tarjoiluhuoneissa, keittiössä, asuinhuoneissaan, ja tarjoilu oli hyvin ymmärrettävistä syistä saanut jäädä sikseen.
Kaikkien näiden joukossa, jotka eri syistä olivat kiihdyksissään, kannattaa meidän kääntää huomiomme ainoastaan kahteen, neiti Eugénie Danglars'iin ja neiti Louise d'Armillyhin.
Olemme maininneet, että nuori morsian oli poistunut salongista ylpeänä ja halveksivasti hymyillen, kuin loukattu kuningatar. Ystävätär seurasi häntä ja oli paljon kalpeampi ja säikähtyneemmän näköinen.
Tultuaan huoneeseensa Eugénie sulki oven sisäpuolelta, Louisen vaipuessa tuolille.
— Hyvä Jumala, hyvä Jumala, mikä kamala tapaus! sanoi Louise. — Kuka olisi tätä voinut aavistaakaan? Herra Andrea Cavalcanti … murhamies … karannut vanki … kuritushuonevanki!
Ivallinen hymy nousi Eugénien huulille.
— Toden totta, sanoi hän, — tämä on oikein kohtalon vainoa. Kun pääsen Morcerfista, niin joudun Cavalcantiin!
— Älä sekoita heitä toisiinsa, Eugénie.