— Ole vaiti, kaikki miehet ovat kurjia olentoja, ja olen iloinen, kun voin tuntea heitä kohtaan vielä pahempaa kuin halveksumista. Inhoan heitä.
— Mitä nyt teemme? kysyi Louise.
— Mitäkö teemme?
— Niin.
— Samaa kuin aioimme tehdä kolmen päivän päästä … lähdemme pois.
— Tahdot siis kuitenkin lähteä, vaikka et menekään naimisiin?
— Kuulehan, Louise, minua väsyttää tämä elämä, joka on yhtä säännöllistä, järjestettyä ja muodollista kuin nuottipaperimme. Minä olen aina toivonut, kaihonnut, tahtonut taiteilijaelämää, vapaata, riippumatonta elämää, jossa ihminen pääsee eteenpäin omasta ansiostaan, saa luottaa ainoastaan itseensä. Miksi jäisin tänne? Senkö vuoksi, että kuukauden kuluttua minua koetettaisiin uudelleen naittaa? Ehkä herra Debrayn kanssa, sillä onhan siitäkin aikaisemmin ollut kysymys. Ei, Louise, tämäniltainen seikkailu on puolustuksenani, en etsinyt sitä, en toivonut sitä, Jumala lähetti sen minulle, ja olen siitä kiitollinen.
— Kuinka voimakas ja urhoollinen sinä olet! sanoi vaalea hento tyttö tummalle toverilleen.
— Etkö vielä tuntenut minua? Mutta nyt asiaan. Postivaunut…
— Olen kaikeksi onneksi vuokrannut jo kolme päivää sitten.