Sitten he sammuttivat kynttilät, kuulostivat ja avasivat kaulat ojossa oven pieneen pukeutumishuoneeseen, josta päästiin palvelusväen portaille ja pihaan. Eugénie asteli edellä kannattaen toisella kädellään matkalaukkua kädensijasta; neiti d'Armilly jaksoi tuskin molemminkaan käsin pitää vastaavasta kädensijasta matkalaukkua koholla.
Piha oli tyhjä. Kello löi kaksitoista.
Portinvartijan huoneesta näkyi vielä valo.
Eugénie lähestyi varovaisesti ja näki portinvartijan nukkuvan huoneensa perällä tuolissaan.
Hän palasi Louisen luo, tarttui matkalaukkuun, jonka hän oli vähäksi aikaa laskenut maahan, ja molemmat menivät seinän varjossa porttiholviin.
Eugénie piilotti Louisen portin nurkkaan, ettei portinvartija, jos sattuisi heräämään, näkisi muita kuin yhden.
Sitten hän astui pihalyhdyn valokehään ja naputtaen ikkunaan huusi kauneimmalla kontra-alttoäänellään:
— Avatkaa portti!
Portinvartija nousi, niin kuin Eugénie oli otaksunut, astuipa muutaman askelen lähemmäksikin nähdäkseen, kuka kolkutti, mutta huomatessaan nuoren miehen, joka kärsimättömänä pieksi kenkäänsä kepillä, hän avasi heti.
Louise pujahti kuin sisilisko raollaan olevasta portista ja riensi kadulle. Eugénie seurasi häntä näköjään tyynesti, vaikka hänen sydämensä epäilemättä sinä hetkenä löi kiivaammin kuin koskaan ennen.