Etsittyä ystävää ei tietysti tavattu, vaikka Cavalcanti tuon tuostakin kysyi ohikulkijoilta ja niistä majataloista, joissa vielä oltiin valveilla, oliko tiellä nähty vihreitä ajoneuvoja ja ruskeaa hevosta. Ja kun Alankomaihin vievää tietä pitkin ajaa paljon rattaita, joista yhdeksän kymmenesosaa on vihreitä, niin hän sai kaikkialta myöntäviä vastauksia.
Jokainen väitti etsityn ajaneen ohitse, milloin viidensadan, milloin kahdensadan, milloin sadan askelen päässä. Mutta kun kohdalle tultiin, ei ajaja ollutkaan se, jota Andrea tavoitteli.
Kerran ajoivat hänen ajoneuvojensa ohitse hyvää kyytiä vaunut, joita veti kaksi postihevosta.
— Olisipa minulla nuo vaunut, huokasi Cavalcanti, noin hyvät hevoset ja ennen kaikkea passi, joka täytyy olla, ennen kuin ne saa tilata!
Juuri niissä vaunuissa ajoivat neiti Danglars ja neiti d'Armilly.
— Eteenpäin, eteenpäin! hoputti Andrea. — Me saamme hänet varmasti kohta kiinni!
Ja hevosraukka jatkoi jälleen hurjaa vauhtiaan, jonka se oli alkanut tulliportilla. Se oli aivan märkä, kun tultiin Louvres'iin.
— Kaikesta päättäen en tavoitakaan ystävääni, sanoi Andrea, — tapan vain hevosenne. Parasta pysähtyä. Tässä on kolmekymmentä frangianne, menen nukkumaan "Punaisen Hevosen" ravintolaan ja jatkan matkaani ensimmäisissä vaunuissa, joissa on tilaa. Hyvästi, ystäväni.
Ja Andrea hyppäsi kepeästi kadulle annettuaan ajajalle kuusi viiden frangin rahaa.
Ajuri pisti iloissaan rahat taskuunsa ja läksi käymäjalkaa ajamaan Pariisiin päin. Andrea oli menevinään "Punaisen Hevosen" ravintolaan. Hän pysähtyi hetkiseksi portin suojaan, kuuli ajajan vaunujen kolinan yhä loittonevan ja läksi reippaasti astumaan eteenpäin. Näin hän kulki pysähtymättä kokonaisen peninkulman.