Vasta sitten hän lepäsi. Hän arveli olevansa aivan Chapelle-en-Servalin läheisyydessä, jonne hän oli sanonutkin aikovansa.
Väsymyksestä ei Andrea Cavalcanti pysähtynyt, mutta hänen täytyi tehdä päätös, laatia matkasuunnitelma.
Hän ei voinut matkustaa diligenssillä eikä postivaunuillakaan. Kumpaakin matkustamistapaa varten hän olisi välttämättömästi tarvinnut passin.
Ei hän voinut jäädä Oisen maakuntaankaan, joka oli Ranskan metsättömin ja parhaiten vartioitu maakunta, sillä olihan hän sekaantunut siksi moneen rikosasiaan.
Andrea istahti ojan reunalle, painoi päänsä käsiensä nojaan ja mietti.
Kymmenen minuutin päästä hän nosti päänsä, hän oli tehnyt päätöksensä.
Hän tahrasi tomuun koko toisen puolen päällystakistaan, jonka hän oli ennättänyt siepata eteisestä peittääkseen juhlapukunsa, ja saavuttuaan Chapelle-en-Servaliin hän meni rohkeasti kolkuttamaan ainoan majatalon ovelle.
Isäntä tuli avaamaan.
— Hyvä ystävä, sanoi Andrea, — ratsastin Montrefontainesta Senlisiin, kun virma hevoseni säikähti jotakin ja heitti minut selästään. Minun täytyy vielä tänä yönä päästä Compiègneen, etteivät omaiseni tulisi levottomiksi. Voinko saada täältä hevosen?
Majatalon isännällä on aina hevonen, hyvä tai huono.