Andrea oli jo laskeutunut kaksi kolmannesta savupiipusta, kun hänen jalkansa pettivät, ja hän putosi alas nopeammin ja kovemmalla kolinalla kuin olisi tahtonut. Eihän siinä mitään vaaraa olisi ollut, jos huone olisi ollut asumaton, mutta pahaksi onneksi siellä oli matkustajia.
Kaksi naista nukkui vuoteella, he heräsivät kolinaan.
Heidän katseensa suuntautui sinne, mistä kolina kuului, ja he näkivät miehen astuvan esiin liedestä.
Toinen näistä naisista, vaaleatukkainen, oli päästänyt kiljahduksen, joka oli kuulunut kautta koko talon; toinen, tummatukkainen, oli tarttunut soittokellon nauhaan ja kiskonut siitä kaikin voimin.
Andreaa seurasi huono onni, niin kuin huomaamme.
— Armahtakaa! huusi hän kalpeana, säikähtyneenä, näkemättä kenen kanssa oli tekemisissä, — armahtakaa, älkää soittako, pelastakaa minut, en tahdo teille tehdä mitään pahaa.
— Andrea, murhaaja! huusi toinen nainen.
— Eugénie! Neiti Danglars! sopersi Cavalcanti, ja hänen kauhunsa vaihtui kummastukseksi.
— Auttakaa, auttakaa! huusi neiti d'Armilly siepaten kellonnuoran Eugénien hervottomista käsistä ja soittaen vielä voimakkaammin kuin toverinsa.
— Pelastakaa minut, minua ajetaan takaa! sanoi Andrea pannen kätensä ristiin. — Armahtakaa, säälikää, älkää heittäkö minua heidän käsiinsä!