Naiset etsivät turvaa toisistaan peitteisiinsä kietoutuneina eivätkä ensin vastanneet mitään tähän pyyntöön, sillä pelko ja vastenmielisyys olivat lamauttaneet heidät.
— Olkoon niin! sanoi Eugénie sitten. — Palatkaa samaa tietä kuin olette tullutkin, onneton. Menkää, me emme ilmaise mitään.
— Hän on täällä, hän on täällä! huusi ääni porraskäytävästä. — Minä näen hänet!
Korpraali oli kurkistanut avaimenreiästä ja nähnyt Andrean neitosten edessä. Voimakas isku pyssynperällä särki lukon, toinen irroitti salvat, ja ovi kaatui huoneeseen.
Andrea syöksyi toiselle ovelle, jonka kautta päästiin pihanpuoleiselle parvekkeelle, ja aikoi paeta sitä tietä.
Siellä olivat santarmit vahdissa ja tähtäsivät häneen karbiineillaan.
Andrea pysähtyi heti. Hän puristi kalpeana kouraansa hyödytöntä tikariaan.
— Paetkaa! huusi neiti d'Armilly, jonka sydämessä sääli sai vallan pelon haihtuessa. — Paetkaa!
— Tai surmatkaa itsenne! sanoi Eugénie sillä äänellä ja tavalla, jolla vestaalit entisajan sirkuksessa painamalla peukalonsa alaspäin käskivät voittoisaa gladiaattoria surmaamaan kaatuneen vastustajansa.
Andrea vavahti ja katsoi nuoreen tyttöön niin halveksivasti, että siitä huomasi moisen kunnianvaatimuksen olevan hänen turmeltuneelle sielulleen aivan vierasta.