— Myrkky! Kuolema! huudahti Valentine luullen jälleen joutuneensa kuumehoureiden valtaan. — Mitä sillä tarkoitatte?
— Hiljaa lapseni, sanoi Monte-Cristo nostaen uudelleen sormensa huulilleen, — puhuin myrkystä, puhuin kuolemasta ja mainitsen kuoleman vielä kerran, mutta juokaa ensin tästä. (Hän otti taskustaan pienen pullon ja kaatoi siitä muutaman pisaran punaista nestettä lasiin.) Ja kun olette tämän juonut, niin älkää nauttiko yön aikana enää mitään muuta.
Valentine ojensi kätensä, mutta ehdittyään tuskin koskea lasiin hän veti kauhuissaan kätensä takaisin.
Monte-Cristo tarttui lasiin, joi siitä puolet ja ojensi sen sitten Valentinelle, joka hymyillen joi lasiin jääneen juoman.
— Niin, niin, sanoi hän, — nyt tunnen sen öisen juoman maun, joka toi viileän tunteen rintaani ja rauhoitti ajatuksiani. Kiitos, kiitos!
— Sen avulla olette elänyt neljä yötä, Valentine, sanoi kreivi. — Mutta kuinka minä olen elänyt? Mitä kamalia hetkiä olenkaan teidän tähtenne saanut viettää! Mitä hirveitä tuskia sainkaan kärsiä, kun näin, että lasiinne kaadettiin myrkkyä, ja kuinka vapisinkaan pelosta, että ennättäisitte juoda sen, ennen kuin olisin kaatanut sen sisällyksen uuniin.
— Sanoitte kärsineenne hirveitä tuskia nähdessänne myrkkyä kaadettavan lasiini, sanoi Valentine aivan kauhuissaan. — Mutta silloin kai näitte samalla kuka sen teki?
— Näin.
Valentine nousi istualleen ja veti lumivalkoisen rintansa suojaksi koruompeleisen palttinan, joka vielä oli kostea kuumeen hiestä ja johon nyt alkoi tarttua kauhun kylmä hiki.
— Näitte siis hänet?