Keskellä tätä pimeyttä kello löi puoli viisi.
Myrkyttäjä, johon nämä peräkkäin seuraavat mielenliikutukset olivat vaikuttaneet tärisyttävästi, meni hapuillen huoneeseensa, ja tuskan hiki valui hänen kasvoiltaan.
Pimeyttä jatkui vielä kaksi tuntia.
Vähitellen valo alkoi kajastaa huoneeseen sälesuojuksien läpi. Se kirkastui hiljalleen ja antoi esineille värin ja muodon.
Sairaanhoitajattaren yskäys kuului portailta, hän tuli Valentinen luo kuppi kädessään.
Isä tai rakastaja olisi heti ensi hetkellä huomannut, että Valentine oli kuollut, mutta tämä palkkalainen luuli hänen vain nukkuvan.
— Hyvä, sanoi hän, — hän on juonut lääkkeen yöllä. Lasissa on vielä hiukan jäljelläkin.
Sitten hän meni lieden luo, sytytti tulen, istahti nojatuoliinsa, ja vaikka hän vasta hiljattain oli noussut vuoteesta, käytti hän hyväkseen Valentinen unta nukahtaakseen hetkisen.
Kello löi kahdeksan.
Silloin hän alkoi ihmetellä nuoren tytön raskasta unta, kauhistui nähdessään vuoteen ulkopuolella riippuvan käsivarren, jota nukkuja ei ollut nostanut vuoteeseen, lähestyi vuodetta ja näki vasta silloin Valentinen kalpeat huulet ja liikkumattoman rinnan.