Kreivin tuska näkyi siinä, että hänen kasvoilleen nousi puna, harvinainen mielenliikutuksen ilme tässä muuten rauhallisessa miehessä.
— Soitanko kelloa? tuumi hän. — En, en. Usein ovikellonsoitto, siis vieraan tulo, jouduttaa päätöksen tekoa. Maximilien on nyt epäilemättä sellaisessa mielentilassa, että ovikellonsoittoon liittyisi heti toinen ääni.
Monte-Cristo vapisi kiireestä kantapäähän asti, mutta teki sitten nopean päätöksen ja iski kyynärpäänsä ruutuun, joka meni säpäleiksi. Sitten hän kohotti verhoa ja näki pöydän ääressä istuvan Maximilienin säpsähtävän kilahduksen kuullessaan.
— Ei se ole mitään, sanoi kreivi, — suokaa anteeksi, rakas ystävä, jalkani luiskahti ja kyynärpääni osui ruutuun. Koska se kerran on mennyt rikki, käytän sitä hyväkseni ja tulen luoksenne. Älkää antako häiritä itseänne, älkää antako häiritä itseänne!
Ja pistäen kätensä rikkimenneestä ikkunasta kreivi avasi oven. Morrel nousi silminnähtävästi tyytymättömänä ja tuli Monte-Cristoa kohden pikemmin ajaakseen hänet pois kuin ottaakseen hänet vastaan.
— Se on palvelijoittenne syy, sanoi kreivi hieroen kyynärpäätään, — teidänhän permantonne ovat liukkaat kuin peili.
— Loukkasitteko itsenne? kysyi Morrel kylmästi.
— En tiedä? Mutta mitä teitte täällä? Kirjoititteko?
— Minäkö?
— Onhan sormissanne mustetta.