— Minäkö väkivaltaisiin tekoihin, sanoi Morrel kohauttaen olkapäitään. — Missä suhteessa matka on väkivaltainen teko?
— Maximilien, sanoi Monte-Cristo, — riisukaamme molemmin puolin naamiomme. Te ette petä minua tuolla näennäisellä tyyneydellänne enkä minä teitä pintapuolisella levottomuudellani. Ymmärrättehän, että ennen kuin olen tehnyt tämän kaiken, rikkonut ikkunan, tunkeutunut huoneeseenne, on minun täytynyt todellakin olla hyvin levoton tai pikemminkin kamalalla tavalla varma. Morrel, te aioitte surmata itsenne!
— Jopa nyt jotakin! Morrel vavahti. — Mistä tällaiset ajatukset tulevat mieleenne, herra kreivi?
— Minä sanon, että te aioitte surmata itsenne, jatkoi kreivi samalla äänellä, ja tässä on todistus.
Hän lähestyi kirjoituspöytää ja tarttui valkoiseen arkkiin, jonka nuori mies oli heittänyt aloittamansa kirjeen päälle.
Morrel syöksyi riistämään sen hänen kädestään.
Mutta Monte-Cristo tarttui Maximilienin ranteeseen toimien kuin teräsketju, joka estää kellon jousta laukeamasta.
— No niin, huudahti Morrel ja muuttui näennäisen tyynestä äkkiä hillittömän kiivaaksi, — vaikka niin olisikin, vaikka olisinkin päättänyt kääntää pistoolin suun omaa itseäni kohden, kuka voi minua siitä estää? Kenellä on rohkeutta estää minua, kun sanon hänelle: "Kaikki toiveeni ovat särkyneet, sydämeni murtunut, elämäni sammunut, ympärilläni ei ole enää muuta kuin surua ja inhoa, maa on muuttunut tuhaksi, jokainen ihmisääni vihloo mieltäni", kun sanon: "Säälistä täytyy antaa minun kuolla, menetän järkeni, tulen hulluksi." Sanokaahan, vastaako silloin kukaan minulle: "Olette väärässä!" Estääkö kukaan minua pääsemästä onnettomasta elämästäni vapaaksi? Sanokaahan, kreivi, sanokaahan, olisiko kellään siihen rohkeutta!
— Olisi, Morrel, sanoi Monte-Cristo tyynesti. — Minulla olisi.
— Teilläkö? huudahti Morrel, ja hänen äänessään soi suuttumus ja moite.