— Siksi, että minä olen se, joka pelastin isäsi hengen sinä päivänä, jolloin hän aikoi surmata itsensä samoin kuin sinäkin tänään; siksi, että olen se, joka lähetin kukkaron nuorelle sisarellesi ja Pharaonin vanhalle Morrelille; siksi, että olen Edmond Dantès, jonka polvella sinä lapsena leikit!
Morrel peräytyi vielä askelen, horjuen, läähättäen, tukehtumaisillaan; sitten hänen voimansa pettivät ja hän vaipui polvilleen Monte-Criston eteen.
Ja elämän voima syntyi uudelleen tässä jalossa luonteessa; hän nousi, syöksyi portaille ja huusi täydellä äänellä:
— Julie! Julie! Emmanuel! Emmanuel!
Monte-Cristo aikoi vuorostaan syöksyä huoneesta, mutta Maximilien olisi ennen vaikka antanut surmata itsensä kuin hellittänyt oven puoliskoista. Hän painoi niitä koko ruumiillaan estääkseen kreiviä.
Maximilienin huudon kuultuaan ryntäsivät Julie, Emmanuel, Penelon ja muutamat palvelijat kauhuissaan saapuville.
Morrel tarttui heidän käsiinsä ja avaten oven huusi heille kyynelten tukahduttamalla äänellä:
— Polvillenne! Polvillenne! Hän on isämme hyväntekijä, pelastaja, hän on… Hän aikoi sanoa: "Hän on Edmond Dantès!"
Kreivi esti sen tarttumalla hänen käsivarteensa.
Julie riensi suutelemaan kreivin kättä, Emmanuel syleili häntä aivan kuin suojelusjumalaa, Morrel vaipui uudelleen polvilleen ja löi otsansa lattiaan.