— Hyvä ystävä, sanoi Monte-Cristo yhtä alakuloisesti kuin hänkin, — kuule minua! Eräänä päivänä, kun olin yhtä epätoivoissani kuin sinä, päätin minäkin surmata itseni; ja saman päätöksen teki aikanaan isäsikin. Jos joku olisi sanonut isällesi sinä hetkenä, kun hän suuntasi pistoolin otsaansa kohden, tai minulle sinä hetkenä, kun siirsin vankilassa syrjään leivän, johon en ollut kolmeen päivään koskenut, jos joku olisi meille sanonut: "Eläkää! Kerran koittaa päivä, jolloin olette onnellisia ja siunaatte elämää!" — olisi vastauksenamme ollut epäilyksen hymy ja vähäuskoisuuden tuska, ja kuinka monta kertaa kuitenkin isäsi syleillessään sinua on siunannut elämää, ja kuinka monta kertaa minäkin…
— Mutta te olitte menettänyt vain elämänne, huudahti Morrel. — Isäni kadotti vain omaisuutensa, mutta minä olen kadottanut Valentinen.
— Katso minuun, Morrel, sanoi Monte-Cristo, ja hänen olemuksessaan oli vakuuttavaa juhlallisuutta, — katso minuun, silmissäni ei ole kyyneliä, veressäni ei ole kuumetta, eikä sydämeni jyskytä kolkosti, ja kuitenkin näen, että sinä kärsit, Maximilien, sinä, jota rakastan aivan omana poikanani. Etkö siitä ymmärrä, että suru on samanlainen kuin elämäkin ja että kaiken takana on jotakin meiltä salattua? Jos siis pyydän, jos käsken sinua elämään, niin olen varmasti vakuutettu siitä, että kerran tulee päivä, jolloin kiität minua henkesi pelastamisesta.
— Hyvä Jumala, huudahti nuori mies, — hyvä Jumala, mitä minulle sanottekaan! Punnitkaa sananne, sillä ette varmaankaan ole koskaan rakastanut!
— Lapsi! vastasi Monte-Cristo.
— Täydellä rakkaudella rakastanut, sitä tarkoitan, jatkoi Morrel. — Katsokaahan, olen ollut sotilas siitä asti kuin kehityin mieheksi, tulin kaksikymmentäyhdeksänvuotiaaksi, ennen kuin rakastuin, sillä sitä, mitä siihen asti olin tuntenut, ei voi rakkaudeksi sanoa. No niin, kaksikymmentäyhdeksänvuotiaana näin Valentinen, kaksi vuotta olen häntä rakastanut, kahden vuoden ajan hän on avannut minulle sydämensä ja minä olen lukenut siitä kaikki nuoren tytön ja naisen hyveet, sillä Jumala oli ne siihen kirjoittanut. Kreivi, jos olisin saanut omakseni Valentinen, olisin saanut loppumattoman, äärettömän, määräämättömän, liian suuren, liian täydellisen, tätä maailmaa varten liian taivaallisen onnen. Maailma ei ole sitä minulle antanut, ja minun täytyy sanoa teille, että ilman Valentinea ei maailma tarjoa minulle muuta kuin epätoivoa ja tuskaa.
— Olen käskenyt teitä toivomaan, sanoi kreivi.
— Punnitkaa sananne, sanon kerran vielä, vastasi Morrel, — te koetatte lohduttaa minua, mutta jos minua lohdutatte, saatte minut menettämään järkeni, koska herätätte minussa toivon nähdä Valentinen jälleen.
Kreivi hymyili.
— Ystäväni, isäni, huudahti Morrel kiihkeästi, — punnitkaa sananne, sillä kauhistun sitä vaikutusvaltaa, jota tahdotte minun suhteeni käyttää. Punnitkaa sananne, sillä katsokaa, miten silmäni jälleen kirkastuvat, miten sydämeni jälleen voimistuu, punnitkaa sananne, sillä voitte saada minut uskomaan ihmeisiin… Tottelisin teitä, vaikka käskisitte minua nostamaan kiven Jairuksen tyttären haudalta; kävelisin laineilla apostolin tavoin, jos viittaisitte minua lähtemään. Punnitkaa sananne!