Mutta olkoon tämä paikka kuinka kamala tahansa, se on kuitenkin vankilan paratiisi, sillä siellä saavat ne, joiden elinpäivät on luettu, kohdata kauan toivottuja ja odotettuja tuttaviaan. Hyvin harvinaista on, että kukaan pääsee Leijonanluolasta minnekään muualle kuin mestauslavalle tai kuritushuoneeseen.
Tässä kylmässä ja kosteassa pihassa käveli kädet housuntaskuissa nuori mies, joka herätti kaikissa Luolan asukkaissa suurta uteliaisuutta.
Häntä olisi voinut luulla hienoksi mieheksi, sillä sellainen kuosi oli hänen puvussaan, joka nyt tosin oli aivan riekaleina. Hänen vaatteensa eivät olleet suinkaan vanhat, sillä kangas oli hienoa ja silkinpehmeätä eheistä kohdistaan ja sen entinen väri palasi piankin, kun vanki sitä siveli saadakseen pukunsa näyttämään uudelta. Palttinapaita oli hieno, vaikka likainen, ja kiiltonahkaisia kenkiään vanki pyyhkieli nenäliinan kulmalla, johon oli ommeltu nimikirjainten yläpuolelle kruunu.
Muutamat Leijonanluolan asukkaat katselivat osaaottavasti tämän vangin pukuhuolia.
— Kas siinä on prinssi, joka siistii itseään, sanoi muudan varas.
— Hän on luonnostaan hyvin kaunis, sanoi toinen, — ja jos hänellä vain olisi kampa ja hiusvoidetta, hän veisi voiton kaikista valkohansikkaisista herroista.
— Hänen pukunsa on ollut ihka uusi, ja hänen kenkänsä kiiltävät kovasti. Hauskaa on nähdä, että meillä on sellaisia virkaveljiä, ja perhanan poliisit ovat pahansisuista väkeä. Sulasta kateudesta ovat repineet noin hienon puvun!
— Hän näyttää olevan oikeaa lajia, sanoi toinen, — sillä hän on tehnyt vaikka mitä … ja oikein roimasti. Ja kuitenkin hän on vielä noin nuori! Se on suurenmoista!
Ja tämän iljettävän ihailun esine näytti nauttivan näistä ylistysvirsistä, tai oikeammin niiden kaiusta, sillä sanoja hän ei erottanut.
Järjestettyään pukunsa hän meni ristikon luo, joka oli vankilan kapakan edessä ja jota vastaan vartija nojasi.