— Kuulkaahan, herra, sanoi hän, — lainatkaahan minulle kaksikymmentä frangia. Kyllä ne pian saatte takaisin, minun suhteeni ei teidän tarvitse mitään pelätä. Ajatelkaahan, että vanhemmillani on useampia miljoonia kuin teillä ropoja… Kas niin, antakaahan kaksikymmentä frangia, että voin hankkia itselleni yksityisen huoneen ja ostaa aamutakin. Kärsin kamalasti siitä, että minun koko ajan täytyy pitää hännystakki ylläni ja kiiltokengät jalassa… Mikä puku prinssi Cavalcantille!
Vartija käänsi hänelle selkänsä ja kohautti olkapäitään. Hän ei edes nauranut näille sanoille, jotka olisivat karkottaneet rypyt kaikkien muiden otsalta, sillä hän oli kuullut usein samantapaista puhetta, tai oikeammin sanoen hän ei muuta ollut kuullutkaan.
— Te olette sydämetön ihminen, sanoi Andrea, — minä toimitan teidät menettämään paikkanne.
Nämä sanat saivat vartijan kääntymään, ja tällä kertaa hän purskahti nauramaan näille sanoille.
— Minä sanon kerta vielä, jatkoi Andrea, — että tällä kurjalla summalla voisin hankkia itselleni yksityisen huoneen ja sopivan puvun ottaakseni vastaan sen kuuluisan henkilön, joka kohta saapuu tänne.
— Hän on oikeassa, hän on oikeassa! sanoivat toiset vangit. — Kaikesta näkyy, että hän on hieno mies.
— Lainatkaa te siis hänelle nuo kaksikymmentä frangia, sanoi vartija nojaten toiseen olkapäähänsä, — onhan teidän velvollisuutenne auttaa toveria.
— Minä en ole näiden miesten toveri, sanoi nuori mies ylpeästi. — Älkää solvaisko minua, siihen teillä ei ole oikeutta.
Varkaat katsoivat mutisten toisiinsa, ja alkoivat jo suuttua ylimykselliseen vankiin, kylläkin enemmän vartijan yllyttävien puheiden kuin Andrean sanojen vuoksi.
Vartija, joka tiesi voivansa käyttää mahtikeinoja taltuttaakseen liian korkealle kuohahtavat laineet, antoi myrskyn vähitellen nousta tehdäkseen kepposet suulaalle lainaajalle ja hankkiakseen hiukan vaihtelua päivän yksitoikkoiseen vartioimiseen.