Villefort kalpeni, sillä hän ymmärsi, mitä vanhus tarkoitti. Äkkiä Noirtier'n katse siirtyi vaimosta mieheen, ja nyt Villefort itse sai tuntea hyökkäyksen näistä salamoivista silmistä, jotka suuntaa muuttaessaan muuttivat kieltäkin, menettämättä mitään uhkaavasta ilmeestään.
Rouva Villefort, joka ei tiennyt mitään tästä päänsä yli kiitävien intohimojen ristitulesta, pidätti poikansa palloa ja viittasi häntä tulemaan lunastamaan sen suudelmalla. Mutta Edouard odotutti itseään kauan, hänen mielestään ei äidin hyväily ollut kyllin suuri palkinto hänen vaivannäöstään. Lopulta hän teki päätöksensä, hyppäsi ikkunasta keskelle heliotrooppi- ja krysanteemipengertä ja juoksi hikisenä äitinsä luo. Rouva Villefort kuivasi hänen otsaansa, painoi suudelman norsunluunvalkoiselle iholle ja lähetti lapsen leikkimään pallo toisessa kädessä ja toisessa makeisia.
Niin kuin käärme vetää lintua puoleensa, veti salaperäinen voima Villefort'iakin taloa kohden. Sitä mukaa kuin hän lähestyi, painui Noirtier'n katse alemmaksi seuratessaan häntä, ja sen hehkuva välke poltti Villefort'in sydänjuuria. Tästä katseesta voi todellakin lukea verisen soimauksen ja kamalan uhkauksen. Sen jälkeen Noirtier'n silmät kohosivat taivasta kohden muistuttaakseen poikaa valasta.
— Hyvä on! vastasi Villefort alhaalta puutarhasta. — Hyvä on! Odottakaa vielä päivä! Minä pysyn sanassani.
Noirtier näytti rauhoittuvan, ja hänen silmänsä kääntyivät välinpitämättöminä toisaanne.
Villefort aukaisi kiireesti takkinsa napit, sillä hän oli tukehtumaisillaan, pyyhkäisi kädellään kalmankalpeata otsaansa ja palasi työhuoneeseensa.
Yö kului tyynesti ja rauhallisesti. Jokainen meni nukkumaan niin kuin aina ennenkin. Tapansa mukaan Villefort ei mennyt levolle samaan aikaan kuin muut, vaan valvoi aamuun kello viiteen asti tarkastaen viimeisten kuulustelujen tuloksia, tutkien todistajien lausuntoja ja laatien entistään selvemmäksi syytöskirjelmänsä, joka oli voimakkaampi ja taitavammin kokoonpantu kuin mikään hänen tähänastisista syytöskirjelmistään.
Seuraavana päivänä, maanantaina, oli ensimmäinen oikeudenistunto. Päivä koitti Villefort'ille harmaana ja onnettomuutta ennustavana, ja sen ensimmäiset sinertävät säteet valaisivat syytöskirjelmän punaisella musteella kirjoitettuja rivejä. Prokuraattori oli hetkiseksi nukahtanut sammuvan lampun ääreen. Hän heräsi sen viimeisiin leiskahduksiin, sormet kosteina ja punaisina, aivan kuin olisi pistänyt ne vereen.
Hän avasi ikkunan. Pitkä, punaisenkeltainen valojuova näkyi etäällä taivaanrannassa; sen katkaisivat poppelit, jotka mustina nousivat taivaan kantta kohden. Aitauksesta, kastanjapuiden luona olevan portin toiselta puolen nousi leivonen ilmaan ja heläytti kirkkaan aamulaulunsa.
Aamun kostea ilma hiveli Villefort'in kasvoja ja kirkasti hänen muistiaan.