— Huomiseen! vastasi taloudenhoitaja.
108. Tuomari
Muistammehan, että apotti Busoni oli jäänyt kahden kesken Noirtier'n kanssa vainajan huoneeseen, kun he jäivät valvomaan nuoren tytön ruumiin ääreen. Ehkäpä apotin hurskaus ja suuri ihmisrakkaus ja hänen vakuuttavat sanansa olivat antaneet vanhukselle rohkeutta, sillä saatuaan keskustella papin kanssa Noirtier oli päässyt epätoivostaan, ja sen sijaan oli tullut suuri alistuminen, rauha. Se ihmetytti kaikkia, jotka muistivat hänen suuren rakkautensa Valentineen. Herra Villefort ei ollut nähnyt vanhusta sen aamun jälkeen, jolloin Valentine kuoli. Palvelusväki oli uutta, hänellä ja Noirtier'lla oli kummallakin kamaripalvelija ja rouva Villefort'in palveluksessa oli kaksi naista. Talonväen keskinäinen kylmäkiskoisuus oli entistä suurempi. Tuomioistuimen piti aloittaa toimintansa kolmen päivän kuluttua, ja Villefort tutki kuumeentapaisesti Caderoussen murhaajasta kerääntyneitä asiapapereita. Tämä juttu oli Pariisissa herättänyt tavattoman suurta huomiota, niin kuin kaikki muukin, mihin Monte-Criston kreivi oli sekaantunut. Todistukset eivät olleet sitovia, sillä ne perustuivat kirjoitettuun tiedonantoon, jonka oli laatinut kuoleva rikosvanki, syytetyn entinen rikostoveri, ja hänen syytöksensä pohjana saattoi olla vain viha tai kosto. Prokuraattori oli kuitenkin tullut siihen kamalaan varmuuteen, että Benedetto todellakin oli syyllinen, ja hän toivoi saavansa vaikeasta oikeudenkäyntikamppailusta tyydytystä itserakkaudelleen: mikään muu tunne ei enää olisi saanut hänen jähmettynyttä sydäntään väräjämään.
Asia alkoi siis selviytyä, sillä Villefort oli tehnyt työtä kuumeentapaisesti aloittaakseen tällä jutulla istuntokauden. Hänen täytyikin sulkeutua lukkojen taakse päästäkseen vastaamasta niille monille, jotka rukoilivat häneltä pääsylippuja istuntosaliin.
Koska suru Valentinen kuolemasta oli vielä siksi veres, ei kukaan ihmetellyt, että isä ryhtyi sellaisella innolla hoitamaan virkaansa, koska se oli ainoa askartelu, joka saattoi tuottaa hänelle huojennusta surussa.
Seuraavana päivänä sen jälkeen, kun Bertuccio oli toisen kerran käynyt Benedetton luona ilmoittamassa, kuka hänen isänsä oli, oli prokuraattori nähnyt herra Noirtier'n. Päivä oli sunnuntai; prokuraattori oli työstä uupunut ja meni puutarhaan ja käveli siellä synkkänä, kumaraisena. Kuten muinoin Tarquinius hän löi kepillään pisimpien unikoiden siemenkotelot irti ja katkoi tien vieressä kasvavien syysruusujen kukat, jotka olivat kuin haamuja menneen vuodenajan kukkaloistosta.
Hän oli jo useampaan kertaan mennyt puutarhan perälle asti, ristikkoportin luo ja palannut samaa tietä, kun hänen silmänsä kääntyivät taloa kohden, josta kuului hänen poikansa meluavaa leikkiä. Poika tuli näet aina sunnuntaiksi ja maanantaiksi koulusta äitinsä luo.
Silloin hän näki Noirtier'n istuvan avoimen ikkunan ääressä. Vanhus oli kuljetuttanut tuolinsa siihen nauttiakseen päivän viimeisistä lämpöisistä säteistä, jotka paistoivat parvekkeen köynnöskasvien kukkiin ja villiviinin kellastuneisiin lehtiin.
Vanhuksen katse oli suunnattuna erääseen kohtaan ja oli niin vihaa hehkuva, niin hurja, niin tulinen, että kuninkaallinen prokuraattori, joka tunsi näiden kasvojen jokaisen ilmeen, väistyi tavalliselta tieltään nähdäkseen, kehenkä tämä katse suuntautui.
Hän näki rouva Villefort'in istuvan lukemassa lehmuksen suojassa, jonka oksat jo olivat melkein lehdettömät. Rouva keskeytti tuon tuostakin lukemisensa hymyilläkseen pojalleen tai heittääkseen hänelle pallon, jonka poika salongista tavan takaa heitti puutarhaan.