Rouva Villefort liikahti.
— Ettekä voisikaan kieltää, lisäsi Villefort ojentaen kätensä häntä kohden, aivan kuin tarttuakseen häneen lain nimessä. — Suorititte tekonne ihmeteltävän taidokkaasti, mutta ette kuitenkaan voinut pettää muita kuin niitä, jotka tunteensa vuoksi olivat sokeita teidän suhteenne. Rouva Saint-Méranin kuoltua tiesin, että talossa oli myrkyttäjä, herra Avrigny sen minulle ilmaisi; Barrois'n kuoleman jälkeen, Jumala sen minulle antakoon anteeksi, epäilykseni suuntautuivat väärään henkilöön, enkeliin. Mutta Valentinen kuoltua en ole epäillytkään, eivätkä ole muutkaan. Kun siis kaksi ihmistä jo tietää rikoksenne, useat sitä epäilevät, tulee se ilmi, ja niin kuin äsken teille sanoin, nyt ei puhu teille enää puoliso, vaan tuomari!
Nuori nainen peitti molemmin käsin kasvonsa.
— Minä rukoilen, sopersi hän, — älkää uskoko arvelujen perusteella.
— Oletteko ehkä pelkuri? sanoi Villefort halveksivalla äänellä. — Olen todellakin aina huomannut, että myrkyttäjät ovat pelkureita. Olisitteko pelkuri, te, joka omin silmin olette nähnyt myrkyttämienne kahden vanhuksen ja nuoren tytön kuolevan?
— Herra… Herra…
— Olisitteko pelkuri, sanoi Villefort kiihtyen, — te, joka minuutti minuutilta olette laskenut uhrienne kärsimykset, suunnitellut pirulliset juonenne ja sekoittanut myrkkynne ihmeellisen taitavasti? Ettekö ole laskenut, mihin rikostenne ilmituleminen voi johtaa? Se on mahdotonta, ja varmaan olette varannut hienompaa, tehokkaampaa ja surmaavampaa myrkkyä itseänne varten, välttääksenne rangaistuksen… Ainakin toivon niin.
Rouva Villefort väänteli käsiään ja vaipui polvilleen.
— Kyllä tiedän, kyllä tiedän, sanoi Villefort, — te tunnustatte, mutta tuomarille tehty tunnustus, viimeisellä hetkellä tehty tunnustus, kun ei kieltäminen enää auta, se ei vähennä rangaistusta.
— Rangaistusta! huudahti rouva Villefort. — Rangaistustako? Lausuitte tuon sanan jo toisen kerran.