— Millainen on hänen hulluutensa?
— Se on hyvin omituinen. Hän luulee itseään suunnattoman suuren aarteen omistajaksi. Vankeutensa ensimmäisenä vuotena hän lupasi hallitukselle miljoonan, jos tämä päästäisi hänet vapaaksi, toisena vuotena kaksi, kolmantena kolme ja niin edespäin. Hän on nyt viidettä vuotta vankilassa. Hän pyytää saada puhutella teitä erikseen ja tarjoaa silloin viisi miljoonaa.
— Haha, nauroi tarkastaja, — tämäpä on todellakin hauskaa. Ja mikä tuon miljoonanomistajan nimi on?
— Apotti Faria.
— Numero 27! sanoi tarkastaja.
— Se on tässä. Avatkaa, Antoine.
Vartija totteli, ja tarkastaja katseli uteliaana hullun apotin tyrmään.
Keskellä huonetta, seinästä irroitetun savikappaleen avulla piirretyn ympyrän keskellä, lojui melkein alaston mies, niin ryysyiset olivat hänen vaatteensa. Hän piirsi tähän ympyrään hyvin selviä geometrisia viivoja ja näytti olevan yhtä kiintynyt tehtävänsä selvittämiseen kuin Arkimedes oli sinä hetkenä, jolloin Marcelluksen sotilas hänet surmasi. Hän ei liikahtanutkaan tyrmän oven auetessa eikä näyttänyt heräävän, ennen kuin soihtujen valo odottamattomalla tavalla valaisi kostean permannon, jolle hän kirjoitteli. Silloin hän kääntyi ja katsoi kummastuneena joukkoa, joka oli saapunut hänen vankilaansa.
Hän nousi nopeasti, otti kurjan vuoteensa jalkopäähän heitetyn peitteen ja kääri sen ympärilleen esiintyäkseen säädyllisemmässä puvussa vieraiden läsnä ollessa.
— Mitä teillä on valittamista? kysyi tarkastaja, joka teki saman kysymyksen kaikille.