Villefort kohotti kasvonsa toisen kerran ja katsoi Benedettoon kuin olisi nähnyt medusan pään. Hän tuli kalmankalpeaksi.
Benedetto sitä vastoin kuivasi hienolla palttinanenäliinallaan huuliaan.
— Ammattinne? kysyi presidentti.
— Ensin olin kavaltaja, lausui Andrea aivan tyynellä äänellä, — siitä kohosin varkaaksi, ja äskettäin on minusta tullut murhaaja.
Mutina tai oikeammin suuttumuksen ja hämmästyksen myrsky kohahti joka taholta salia. Tuomaritkin katsoivat kummastuneina toisiinsa, ja jury ilmaisi suurta halveksumistaan kuullessaan hienon miehen puhuvan näin röyhkeästi.
Villefort laski kätensä otsalleen, joka ensin oli tullut kalpeaksi ja sitten punaiseksi ja polttavaksi. Äkkiä hän nousi ja katseli ympärilleen kuin eksynyt mies. Hän oli tukehtumaisillaan.
— Etsittekö jotakuta, herra prokuraattori? kysyi Benedetto tavattoman ystävällisesti hymyillen.
Villefort ei vastannut mitään, istahti tai oikeammin sanoen lysähti tuoliinsa istumaan.
— Entä suostutteko nyt sanomaan nimenne, syytetty? kysyi presidentti. — Olette törkeän häikäilemättömästi luetellut eri rikoksenne määritellen ne ammateiksi, olette osoittanut ylpeyttä, josta tuomioistuimen tulee moraalin ja yhteiskunnan arvon nimessä teitä mitä ankarimmin moittia. Siksipä ette kai halunnutkaan heti sanoa nimeänne: tahdoitte antaa sille suuremman kaiun, liittämällä siihen edeltäpäin nämä arvonimet.
— Ihmeellistä, herra presidentti, sanoi Benedetto mitä kohteliaimmalla äänellä ja sirosti kumartaen, — kuinka hyvin olette arvannut salaisimmat ajatukseni. Juuri tässä tarkoituksessa tahdoin muuttaa kysymysten järjestystä.