Hämmästys oli noussut korkeimmilleen. Syytetyn sanoissa ei enää ollut pelkkää kerskailua ja hävyttömyyttä; kuulijat arvasivat, että tämän synkän pilven sisästä kohta leimahtaa salama.
— Mikä siis on nimenne? kysyi presidentti.
— En voi sanoa nimeäni, sillä sitä en tiedä, mutta tiedän isäni nimen ja sanon sen.
Maailma musteni Villefort'in silmissä. Suuret hikikarpalot putoilivat hänen poskiltaan papereille, joita hän selaili suonenvedontapaisesti vapisten.
— Sanokaa siis isänne nimi, kehotti presidentti.
Ei kuulunut hiiskahdustakaan, ei henkäystäkään koko suuressa salissa. Kaikki odottivat.
— Isäni on kuninkaallinen prokuraattori, vastasi Andrea tyynesti.
— Kuninkaallinen prokuraattori! huudahti presidentti hämmästyneenä, huomaamatta miten Villefort'in kasvot vääntyivät. — Kuninkaallinen prokuraattori!
— Niin, ja koska tahdotte tietää hänen nimensä, sanon sen teille: hänen nimensä on Villefort!
Mielenosoitusten myrsky, joka kunnioituksesta tuomioistuinta kohtaan oli tähän asti pysynyt aisoissa, pääsi nyt valloilleen, eikä tuomioistuinkaan ensi hetkessä ajatellut hillitä kuulijakuntaa. Benedettolle huudettiin solvauksia, mutta hän pysyi aivan tyynenä. Viitisen minuuttia kesti poliisien liikuntaa ja kaikissa suurissa kokouksissa hälinän hetkellä pinnalle nousevan roskajoukon rähinää. Mutta sitten vartijoiden ja tuomarien onnistui saada hiljaisuus palautumaan.