Kaikki kuulijat vavahtivat nähdessään, kuinka syytetty tuli yhä varmemmaksi ja kuinka Villefort'in kauhu lisääntyi.
— Mutta mistä tiedätte tämän kaiken? kysyi presidentti.
— Kerron senkin, herra presidentti. Puutarhaan, jonne isäni minut elävältä hautasi, oli samana yönä tullut mies, joka vihasi isääni rajattomasti ja oli jo pitkän aikaa vaaninut häntä kostaakseen hänelle korsikalaiseen tapaan. Mies oli pensaikossa piilossa, hän näki isäni kaivavan kirstun maahan ja iski häntä selkään tikarilla kesken tätä toimitusta; sitten — luullen, että kirstussa oli aarre hän kaivoi kirstun haudasta, avasi sen ja löysi minut elossa. Tämä mies vei minut löytölastenkotiin, jossa sain numeron 57. Kolme kuukautta myöhemmin tuli hänen sisarensa Roglianosta Pariisiin minua etsimään, väitti minua omaksi lapsekseen ja vei minut mukanaan. Tästä johtuu, että vaikka olenkin syntynyt Pariisissa, olen saanut kasvatukseni Korsikassa.
Hetken aikaa salissa oli aivan hiljaista, niin hiljaista, että huonetta olisi luullut tyhjäksi. Kaikki pidättivät jännittyneinä hengitystään.
— Jatkakaa, sanoi presidentti.
— Kyllä, jatkoi Benedetto. — Olisin voinut olla onnellinen näiden kunnon ihmisten luona, mutta rikollinen luonteeni hävitti kaiken hyvän, mitä kasvatusäitini koetti minuun istuttaa. Kasvoin pahuudessa, ja lopulta minusta tuli rikollinen. Eräänä päivänä, kun kirosin Jumalaa, joka minut oli tehnyt niin pahaksi ja luonut elämäni niin kamalaksi, tuli kasvatusisäni luokseni ja sanoi: "Älä kiroa, onneton, ei Jumala vihoissaan ole antanut sinun tulla maailmaan! Rikos johtui isästäsi eikä sinusta, isästäsi, joka syöksi sinut helvettiin, jos olisit kuollut, puutteeseen, jos ihmeen kautta jäisit eloon!" — Sen jälkeen en enää kironnut Jumalaa, vaan kirosin isääni, ja sen vuoksi olen täällä puhunut tavalla, josta olette minua soimannut, herra presidentti, sen vuoksi olen saanut aikaan häväistyksen, jonka vaikutuksesta yleisö vieläkin vapisee. Jos se on uusi rikos, niin rangaiskaa minua siitä, mutta jos olen voinut saada teidät vakuutetuiksi siitä, että syntymästäni asti on kohtaloni ollut onneton, tuskaa täynnä, katkera, säälittävä, niin surkutelkaa minua!
— Mutta kuka on äitinne? kysyi presidentti.
— Äitini luuli minua kuolleeksi, äitini ei ole syyllinen. En ole tahtonut tietää äitini nimeä, enkä tunne häntä.
Samassa kuului kimeä kiljahdus siitä ryhmästä, jonka olemme kertoneet ympäröineen erästä naista. Nainen sai kovan hermokohtauksen ja vietiin pois oikeussalista. Häntä vietäessä putosi tiheä harso hänen kasvoiltaan, ja läsnäolijat tunsivat hänet rouva Danglars'iksi.
Vaikka Villefort'in hermot olivatkin aivan herpaantuneet, vaikka hänen korvissaan humisi, vaikka jonkinmoinen hulluus kierteli hänen aivojaan, hän kuitenkin tunsi rouva Danglars'in ja nousi.