— Todistukset! Todistukset! huusi presidentti. — Muistakaa, syytetty, että tätä kauheuksien sarjaa on tuettava loistavilla todistuksilla.
— Todistuksilla? sanoi Benedetto nauraen. — Tahdotteko todistuksia?
— Tahdomme.
— Katsokaa siis herra Villefort'ia ja kysykää vieläkin todistuksia.
Jokainen kääntyi kuninkaalliseen prokuraattoriin päin. Katseiden tulessa hän astui tuomioistuimen aitauksen sisään horjuen, tukka pörröisenä ja kasvot kirjavanaan kynsiensä jälkiä.
Kuulijakunnasta kuului hämmästyksen sorinaa.
— Minulta vaaditaan todistuksia, isä, sanoi Benedetto, — annanko ne?
— Ei, ei, sopersi Villefort heikolla äänellä, — ei, se on tarpeetonta.
— Mitä, tarpeetontako? huudahti presidentti. — Mitä sillä tarkoitatte?
— Tarkoitan sillä, huudahti kuninkaallinen prokuraattori, — että turhaan taistelisin sitä murhaavaa ansaa vastaan, joka minua kietoo. Minä tunnustan, että Jumalan kostava käsi on osunut minuun. Todistuksia ei tarvita. Kaikki, mitä tämä nuori mies on sanonut, on totta!