Syvä ja painostava hiljaisuus, aivan kuin ennen ankaraa ukonilmaa, verhosi raskaaseen vaippaansa kaikki läsnäolijat. Kuulijain hiukset nousivat kauhusta pystyyn.
— Mitä, herra Villefort! huudahti presidentti. — Ettehän vain ole joutunut mielenhäiriön valtaan? Mitä! Oletteko täysissä järjissänne? Kyllähän jokainen ymmärtää, että näin kummallinen, odottamaton, kamala syytös voi sekoittaa ajatuksenne. Tointukaa.
Kuninkaallinen prokuraattori pudisti päätään. Hampaat kalisivat hänen suussaan aivan kuin kuumetautisella, ja kuitenkin hän oli kalmankalpea.
— Olen täysissä järjissäni, sanoi hän. — Vain ruumiini kärsii, ja sehän on helposti ymmärrettävissä. Tunnustan olevani syypää kaikkeen siihen, mistä tuo nuori mies on minua syyttänyt, ja pysyn tästä lähin asunnossani odottamassa seuraajaani kuninkaallista prokuraattoria.
Lausuttuaan nämä sanat heikolla ja melkein sammuneella äänellä Villefort meni horjuen ovea kohden, jonka ovenvartija konemaisesti avasi hänelle.
Kuulijat olivat mykkinä kauhistuksesta tämän paljastuksen ja tunnustuksen edessä. Näin kauhealla tavalla päättyi niiden tapausten sarja, joka viimeisinä kahtena viikkona oli pitänyt pariisilaisten mieliä jännityksessä.
— Kuka nyt enää voi sanoa, ettei elämässä ole draamallisuutta? tuumi Beauchamp.
— Toden totta, yhtyi Château-Renaud, — paljon mieluummin lopettaisin elämäni sillä tavoin kuin Morcerf; kuula otsaan on sittenkin lievempi tuska kuin tällainen sortuminen.
— Joka sekin surmaa lopulta, sanoi Beauchamp.
— Ja minä kun kerran aioin mennä naimisiin hänen tyttärensä kanssa! huudahti Debray. — Kyllä teki tyttöparka viisaasti, kun kuoli!