Villefort melkein särki vaunujen etuosan ruudun pudottaessaan sen alas.
— Nopeammin, nopeammin! huudahti hän käheällä äänellä, joka sai kuskin hypähtämään istuimellaan.
Säikähtyneet hevoset kiitivät asuntoa kohden.
— Niin, niin, jatkoi Villefort ajatuksiaan lähestyessään kotiaan, — niin, vaimoni täytyy jäädä eloon, hänen täytyy katua rikostaan ja kasvattaa poikani, ainoan, joka tässä kamalassa hävityksessä on perheestäni jäänyt eloon — lukuun ottamatta voimatonta vanhusta. Vaimoni rakasti poikaamme, pojan tähden hän teki kaiken. Nainen, joka rakastaa poikaansa, ei koskaan ole toivoton tapaus, hän katuu kyllä. Eihän kukaan tiedä häntä syylliseksi. Nämä talossani tapahtuneet rikokset, joiden johdosta jo muutamat ovat levottomia, unohtuvat kyllä ajan mittaan, ja jos joku vihamies ne muistaakin, otan minä ne syykseni. Yksi, kaksi, kolme lisää, mitä siitä, vaimoni pelastaa rikkaudet, vie poikani kauas kuilusta, johon minä olen vaipumaisillani. Vaimoni jää eloon ja voi tulla vielä onnelliseksi, sillä hän rakastaa mielettömästi poikaansa, eikä poika lähde hänen luotaan. Olisin silloin tehnyt hyvän työn, ja sellainen keventää sydäntä.
Ja kuninkaallinen prokuraattori hengähti vihdoinkin helpotuksesta.
Vaunut pysähtyivät talon pihaan.
Villefort hyppäsi portaille ja huomasi palvelijoitten hämmästyvän nähdessään hänen palaavan niin pian. Mitään muuta ei näiden kasvoista huomannut. Kukaan ei sanonut hänelle sanaakaan. He vain pysähtyivät päästääkseen hänet ohitseen, siinä kaikki.
Hän kulki Noirtier'n huoneen oven ohitse ja näki raollaan olevasta ovesta kaksi varjoa, mutta ei välittänyt siitä, kuka oli hänen isänsä luona; levottomuus veti häntä toisaanne.
— Kas niin, sanoi hän nousten sivuportaita siihen talon osaan, jossa oli hänen vaimonsa huoneisto ja Valentinen tyhjä huone. — Kas niin, mikään ei ole muuttunut.
Ensiksi hän sulki portaille vievän oven.