Villefort tunsi kielen kangistuvan suussaan.
— Edouard, Edouard, sopersi hän.
Poika ei vastannut. Palvelijain lausunnon mukaan hän oli mennyt äitinsä luo, mutta ei ollut palannut.
Villefort astui askelen eteenpäin.
Rouva Villefort'in ruumis oli poikittain budoaarin oven edessä. Sen takana täytyi Edouardin ehdottomasti olla. Ruumis näytti vartioivan ovella, tuijottavat silmät avoimina ja salaperäinen, ivallinen hymy huulilla.
Ruumiin takaa näkyi koholla olevan verhon raosta osa budoaaria, flyygeli ja sinisellä silkillä päällystetty sohva.
Villefort astui kolme neljä askelta eteenpäin ja näki poikansa makaavan sohvalla.
Lapsi varmaankin nukkui.
Onneton mies tunsi alussa ääretöntä riemua; kirkas valonsäde tunkeutui siihen helvettiin, missä hän kamppaili. Hän astuisi vain ruumiin yli, menisi budoaariin, sieppaisi lapsen syliinsä ja pakenisi sen kanssa pois, pois.
Villefort ei enää ollut hienostunut maailmanmies. Hän oli nyt kuolettavasti haavoittunut tiikeri, jonka hampaat olivat katkenneet. Hän ei enää pelännyt ennakkoluuloja vaan haamuja. Hän hyökkäsi eteenpäin ruumiin yli, aivan kuin hänen olisi ollut mentävä palavan nuotion yli.