Villefort juoksi hänen luokseen ja tarttui hänen käteensä, joka suonenvedontapaisesti pusersi kultatulppaista kristallipulloa. Rouva Villefort oli kuollut. Hulluna kauhusta Villefort peräytyi huoneen ovelle.
— Poikani! huudahti hän sitten äkkiä. — Missä poikani on? Edouard. Edouard!
Hän huusi nimen sellaisella tuskalla, että palvelijat riensivät saapuville.
— Poikani, missä poikani on? kysyi Villefort. — Hänet täytyy viedä kotoa pois, hän ei saa nähdä…
— Edouard-herra ei ole alhaalla, vastasi kamaripalvelija.
— Hän on varmaankin puutarhassa leikkimässä, menkää katsomaan, menkää!
— Ei hän ole siellä. Armollinen rouva kutsui noin puoli tuntia sitten poikansa luokseen. Edouard-herra meni rouvan luo eikä ole sen jälkeen palannut.
Jääkylmä hiki nousi Villefort'in otsalle, hänen jalkansa hoipertelivat, ajatukset alkoivat kiertää hänen aivoissaan kuin särkyvän kellon rattaat.
— Rouvan luona, sopersi hän, — rouvan luona!
Ja hän palasi vaimonsa huoneeseen hitaasti, pidellen toisella kädellään otsaansa, toisella hapuillen pitkin seinää.