Villefort näki apotin ja nosti kätensä otsalleen. Menneisyys nousi hänen mieleensä kuin laine, joka vimmaisena kuohuu korkeammalle kuin muut laineet.
Hän muisti, että oli käynyt apotin luona kaksi päivää Auteuilin päivällisten jälkeen ja että apotti oli tullut hänen luokseen samana päivänä, jolloin Valentine kuoli.
— Te täällä! sanoi hän. — Tehän ilmestytte aina silloin, kun kuolema on ollut liikkeellä.
Busoni nousi. Nähdessään prokuraattorin kasvojen kiihkeän ilmeen, hänen silmiensä hurjan hohteen, hän arvasi tai luuli arvanneensa istunnon päättyneen oikeuspalatsissa; muusta hän ei tietänyt mitään.
— Saavuin silloin rukoilemaan tyttärenne sielun puolesta! vastasi Busoni.
— Entä mitä varten olette tänään tullut?
— Tulin sanomaan, että olette jo täydellisesti sovittanut rikoksenne, ja aion tästä lähin rukoilla, että Jumala olisi yhtä tyytyväinen kuin minäkin.
— Hyvä Jumala! sanoi Villefort peräytyen kauhuissaan. — Tämä ääni ei olekaan apotti Busonin ääni!
— Ei.
Apotti otti pois valetukkansa, ja hänen pitkät, mustat hiuksensa pääsivät vapaiksi, putosivat hänen olkapäilleen ja kehystivät hänen miehekkäitä kasvojaan.