— Monte-Criston kasvot! huudahti Villefort tuijottaen häneen.
— Se ei riitä, kuninkaallinen prokuraattori, tutkikaa paremmin, etsikää kauempaa.
— Tämä ääni, tämä ääni? Missä olen sen ennen kuullut?
— Kuulitte sen ensi kertaa Marseillessa kaksikymmentäkolme vuotta sitten, samana päivänä, jolloin vietitte kihlajaisia neiti Saint-Méranin kanssa. Etsikää asiapapereistanne.
— Ette siis olekaan Busoni? Ette siis olekaan Monte-Cristo? Hyvä Jumala, te olette siis tuo salainen, säälimätön, kuolemaa tuottava viholliseni! Tein siis jollakin tavoin teille vääryyttä Marseillessa. Voi minua onnetonta!
— Niin, olette oikeassa, olette tehnyt minulle vääryyttä, sanoi kreivi pannen käsivartensa ristiin leveälle rinnalleen. — Muistelkaa, muistelkaa!
— Mitä siis olen tehnyt? huudahti Villefort, jonka järki oli jo sillä rajalla, missä äly ja hulluus liittyvät toisiinsa, usvassa, joka ei ole enää unta eikä vielä valveillaoloa. — Mitä minä tein? Puhukaa, kertokaa!
— Tuomitsitte minut kamalaan, hitaaseen kuolemaan, surmasitte isäni, riistitte rakkauteni samalla kun vapauteni ja onneni samalla kun rakkauteni!
— Kuka te olette? Kuka olette?
— Olen erään Ifin linnan tyrmään hautaamanne onnettoman haamu. Kun tämä haamu viimein nousi haudastaan, antoi Jumala hänelle kreivi Monte-Criston naamion ja verhosi hänet jalokivillä ja kullalla, ettette tuntisi häntä ennen kuin vasta tänään.