— Minä tunnen sinut, minä tunnen sinut! sanoi kuninkaallinen prokuraattori. — Sinä olet…
— Minä olen Edmond Dantès!
— Sinä olet Edmond Dantès! huudahti kuninkaallinen prokuraattori tarttuen kreivin ranteeseen. — Tule siis!
Ja hän veti kreivin portaille. Tämä seurasi häntä aavistaen uuden onnettomuuden kohdanneen taloa.
— Tuossa, Edmond Dantès, sanoi hän osoittaen vaimonsa ja poikansa ruumiita, — tuossa, katso, oletko nyt saanut täydellisen hyvityksen…?
Monte-Cristo kalpeni tämän kamalan näyn edessä. Hän huomasi saaneensa suuremman hyvityksen kuin hänellä oli oikeuskaan, eikä hän enää voinut sanoa: "Jumala on minun kanssani ja minun puolellani!"
Tuskaisin mielin hän kumartui nopeasti pojan ruumiin puoleen, avasi hänen silmänsä, tunnusteli hänen valtimoaan ja vei sitten hänet kiireesti Valentinen huoneeseen sulkien oven jäljestään…
— Lapseni! huudahti Villefort. — Hän riistää lapseni ruumiin! Minä kiroan sinut. Onnettomuus, kuolema sinut kohdatkoot!
Ja hän aikoi rientää Monte-Criston jäljestä, mutta aivan niin kuin unessa, hän ei päässytkään liikkeelle, hänen silmänsä pullistuivat kuopistaan, hänen käyristyneet sormensa raatelivat rintaa, kunnes kynnet tulivat vereen, ohimosuonet paisuivat verivirrasta, joka tulvehti päähän tahtoen halkaista liian ahtaan kallon ja täyttäen hänen aivonsa liekkitulvallaan.
Hän seisoi hyvän aikaa paikallaan. Hänen järkensä sammui.