Silloin hän kiljaisi, päästi pitkän naurunhohotuksen ja riensi portaita alas.
Neljännestuntia myöhemmin aukeni Valentinen huoneen ovi ja kreivi tuli sieltä kalpeana, mieli masennuksissa, jaloilla kasvoillaan syvän surun ilme. Hänen sylissään oli lapsi, jota hän ei millään keinoin ollut voinut herättää henkiin.
Hän notkisti toisen polvensa ja laski lapsen hellästi äidin viereen, pää tämän poskea vasten. Sitten hän nousi ja poistui. Portailla hän kysyi palvelijalta:
— Missä herra Villefort on?
Vastaamatta mitään palvelija osoitti kädellään puutarhaan päin. Monte-Cristo meni puutarhaan ja näki Villefort'in palvelijoittensa ympäröimänä kaivavan lapiolla maata raivoisan kiihkeästi.
— Se ei ole täälläkään, sanoi hän, — se ei ole täälläkään.
Ja hän lähti kaivamaan kauempaa. Monte-Cristo meni hänen luokseen ja sanoi aivan hiljaa, melkein nöyrästi:
— Poikanne on kuollut, mutta…
Villefort keskeytti hänet.
— Kyllä minä hänet löydän, sanoi hän. — Kyllä minä hänet löydän, vaikka saisin kaivaa tuomiopäivään asti.