Ja niin kuin kesän helteessä kuivuneet lähteet syyssateiden vaikutuksesta jälleen täyttyvät ja alkavat pisara pisaralta valua yli reunojen, niin Monte-Cristokin tunsi, miten sappi, joka aikoinaan oli täyttänyt Edmond Dantèsin rinnan ja sitten jo kuivunut, taas alkoi paisua. Hän ei enää nähnyt kaunista taivasta, ei siroa venettä, ei häikäisevää valoa. Taivas peittyi synkkiin pilviin, ja Ifin linna kohosi näkyviin kuin musta jättiläinen. Monte-Cristo vavahti kuin olisi nähnyt verivihollisen.
He saapuivat perille.
Vaistomaisesti kreivi vetäytyi veneen perimmäiseen sopukkaan asti. Soutaja koetti turhaan selittää iloisimmalla äänellään:
— Olemme perillä.
Samalle paikalle, samalle kalliolle vartijat olivat laahanneet Edmond Dantèsin ja pistinten avulla pakottaneet hänet astumaan samoja portaita.
Dantèsista matka oli tuntunut hyvin pitkältä, Monte-Cristosta se tuntui hyvin lyhyeltä; jokainen aironveto oli herättänyt eloon tuhansia ajatuksia ja muistoja.
Heinäkuun vallankumouksen jälkeen ei Ifin linnassa ollut vankeja. Vain tullivartijoita asusti vahtihuoneissa. Portinvartija odotti matkailijoita näyttääkseen heille tätä kauhunpaikkaa, jonne uteliaisuus veti ihmisiä. Mutta vaikka kreivi oli täysin selvillä tästä kaikesta, hän valahti kalman kalpeaksi tullessaan holvin alle ja värisi sydänjuuriaan myöten, astuessaan pimeitä portaita myöten tyrmään, jonka oli halunnut nähdä.
Ketään vanginvartijaa restauraation ajoilta ei ollut enää linnassa. Portinvartijakin oli ollut siellä vasta vuodesta 1830 lähtien.
Kreivi astui omaan vankilaansa.
Kapeasta seinäaukosta tunkeutuva heikko päivänsäde valaisi sitä. Hän näki paikan, missä oli ollut hänen vuoteensa, joka sittemmin oli siirretty pois. Aukko, jonka apotti Faria oli puhkaissut, häämötti myös näkyvissä, vaikkakin tukittuna.