Voitto oli täydellinen; kreivi oli kahdesti kukistanut epäilyksen.
Kulkiessaan jälleen Catalansin ohitse kreivi kääntyi poispäin, kietoi päänsä viittaansa ja lausui hiljaa ja hellästi naisen nimen. Se oli Haydéen nimi.
Astuttuaan maihin Monte-Cristo lähti kulkemaan hautausmaata kohden, jossa tiesi tapaavansa Morrelin.
Kreivikin oli kymmenen vuotta sitten etsinyt tältä hautausmaalta hautaa, mutta etsinyt turhaan. Hän oli palannut Ranskaan miljoonineen, mutta ei voinut löytää nälkään kuolleen isänsä hautaa.
Morrel oli kyllä pystyttänyt haudalle ristin, mutta risti oli kaatunut ja haudankaivaja oli tehnyt niin kuin heidän tapansa oli: käyttänyt lahonneen ristin polttopuuksi.
Kunnon laivanvarustaja oli ollut onnellisempi. Lapset olivat vieneet hänet hautausmaalle vaimonsa viereen, joka kaksi vuotta aikaisemmin oli mennyt ikuisuuteen. Rautaisen aitauksen sisällä oli kaksi leveätä marmorilevyä ja niissä heidän nimensä. Aitauksen kulmassa kasvoi sypressi.
Maximilien nojasi sypressiin ja tuijotti hautoja. Hänen surunsa oli suuri, melkein mieletön.
— Maximilien, sanoi kreivi, — älkää suunnatko katsettanne sinne, vaan tuonne!
Ja hän osoitti taivasta.
— Kuolleet ovat kaikkialla, sanoi Morrel, — niinhän sanoitte minulle, kun lähdimme Pariisista.