— Maximilien, sanoi kreivi, — matkalla pyysitte minulta lupaa saada jäädä muutamaksi päiväksi Marseilleen. Onko se vielä toivomuksenne?
— Minulla ei ole mitään toivomuksia, kreivi, mutta mielestäni minun on täällä helpompi odottaa kuin muualla.
— Sitä parempi, Maximilien, sillä eroan nyt teistä ja luotan sanaanne. Voinhan luottaa?
— Minä unohdan sanani, kreivi, sanoi Morrel, — minä unohdan sen.
— Ette, te ette sitä unohda, Morrel, sillä ennen kaikkea muuta olette kunnon mies, ja olette vannonut minulle, että pidätte lupauksenne, ja vannotte nyt uudelleen.
— Kreivi, säälikää minua! Kreivi, minä olen niin onneton!
— Olen tuntenut miehen, joka oli teitä onnettomampi.
— Mahdotonta.
— Siinä suhteessahan me ihmisraukat olemme ylpeitä, sanoi Monte-Cristo, — että jokainen onneton luulee itseään toista onnettomammaksi.
— Kuka voi olla onnettomampi kuin se, joka on kadottanut ainoan, mitä maan päällä rakasti ja kaipasi?