Kaksi miestä seurasi jälkijoukkona; he tyrkkivät Danglars'ia heti kun hän pysähtyi ja veivät hänet loivaa tietä pitkin synkän näköiseen käytävien risteykseen.
Käytävän seiniin oli kaivettu koloja ruumiita varten, ja nuo mustat aukot valkoisessa kivessä muistuttivat kallojen mustia ja syviä silmiä.
Eräs vahti löi kädellään karbiininsa heloihin ja sanoi:
— Kuka siellä?
— Ystävä, ystävä! vastasi Peppino. — Missä kapteeni on?
— Tuolla, sanoi vartija osoittaen olkansa yli kallioon hakattua isoa salia, josta valo heijastui käytävään suurista kaariaukoista.
— Hyvä saalis, kapteeni, hyvä saalis, sanoi Peppino italiankielellä.
Ja tarttuen Danglars'in takin kaulukseen hän työnsi tätä edeltään aukosta saliin, jonka kapteeni näytti valinneen olinpaikakseen.
— Onko se hän? kysyi tämä, joka tarkkaavaisena oli lukenut Aleksanteri Suuren elämäkertaa Plutarkhoksen teoksesta.
— Hän itse, kapteeni, hän itse.