— Hyvä on, näyttäkää tänne.
Käskyä totellen Peppino vei soihdun niin äkkiä Danglars'in kasvojen lähelle, että tämä nopeasti peräytyi, etteivät hänen kulmakarvansa palaisi. Kauhu kuvastui hänen inhoittavissa kasvoissaan.
— Tuo mies on väsynyt, viekää hänet vuoteelleen, sanoi kapteeni.
— Oh, ajatteli Danglars, — tuo vuode on varmaankin kallioon hakattu hauta, ja uni on kuolema, johon minut vaivuttaa jokin noista pimeässä kimaltelevista tikareista.
Ison salin pimennosta nousi todellakin miehiä kuivista lehdistä tai sudentaljoista tehdyiltä vuoteiltaan. He olivat tuon miehen tovereita, miehen, jonka Albert de Morcerf oli nähnyt lukevan Caesarin kommentaarioita ja jonka Danglars näki lukevan Aleksanterin elämäkertaa.
Pankkiiri huokasi syvään ja seurasi opastaan; hän ei koettanutkaan rukoilla eikä huutaa. Hänellä ei ollut enää voimaa, ei tahtoa, ei tarmoa, ei tunnetta; hän meni minne häntä vietiin.
Hänen jalkansa osui kiveen, ja siitä hän huomasi, että hänen edessään oli portaat. Hän kumartui vaistomaisesti, ettei löisi päätään, ja tuli kammioon, joka oli hakattu kallioon.
Kammio oli siisti, vaikka alaston, kuiva, vaikka oli tavattoman syvällä maanpinnan alapuolella.
Kammion nurkkaan oli valmistettu kuivista lehdistä vuode, jonka päällä oli vuohennahkoja. Danglars otaksui, että se ennusti hänelle onnellista pelastumista.
— Jumalalle olkoon kiitos, sanoi hän, — sehän on oikea vuode!