Samassa aivan kuin todistaakseen, ettei ollutkaan mikään ihmissusi, vartija istahti aivan vastapäätä ovea, otti laukustaan leipää, sipulia ja juustoa ja alkoi ahnaasti syödä.
— Hitto vieköön, sanoi Danglars luoden oven raosta katseen vartijan ateriaan, — hitto vieköön, en voi ymmärtää, kuinka tuollaista saastaa voi syödä.
Ja hän meni istumaan vuohennahoille, jotka saivat hänet muistamaan edellisen vartijan viinan hajua.
Mutta ajattelipa Danglars mitä tahansa, luonnon salaisuudet ovat käsittämättömät, ja aineelliset, alussa vastenmielisetkin houkutukset alkoivat tuntua nälkäisestä vatsasta suloisilta.
Danglars tunsi äkkiä oman vatsansa tyhjäksi; mies ei silloin enää tuntunut vastenmieliseltä, leipä ei mustalta eikä juusto vanhentuneelta. Raaka sipuli, villi-ihmisen vastenmielinen ruoka, muistutti hänelle eräitä kastikkeita ja keitoksia, joita hänen kokkinsa oli valmistanut, kun hän oli sanonut: "Herra Deniseau, valmistakaahan minulle tänään maukasta kotiruokaa."
Danglars nousi ja meni kolkuttamaan oveen.
Roisto kohotti päätään.
— Che cosa? kysyi hän.
— Kuulkaahan, kuulkaahan, ystävä, sanoi Danglars sormillaan naputtaen oveen, — minun mielestäni olisi jo aika antaa minullekin ruokaa!
Mutta jättiläinen ei häntä ymmärtänyt tai hänelle ei ollut annettu mitään määräyksiä Danglars'in ruoan suhteen, sillä hän vain jatkoi syömistään.