— Kummallisia rosvoja! tuumi hän. — Hehän ovat jättäneet minulle kukkaroni ja lompakkoni! Arvasinhan jo eilen levolle mennessäni, että he vaativat lunnaat! Kas, kellonikin on tallella. Katsokaamme hiukan, paljonko kello on.
Danglars oli ennen levollemenoaan vetänyt kellonsa, Breguet'n mestariteoksen, ja se löi nyt puoli kuusi. Kellotta ei Danglars olisi tietänyt mitään ajasta, sillä valoa ei vankilaan päässyt.
Pitäisiköhän hänen vaatia rosvoja selittämään, mitä he oikeastaan tahtoivat, vaiko odottaa kärsivällisesti, kunnes nämä alkavat jotakin kysellä? Hän piti jälkimmäistä muotoa viisaampana ja odotti.
Hän odotti puoleenpäivään asti.
Koko tämän ajan oli ovella ollut vahti. Kello kahdeksalta oli tapahtunut vahdin vaihto.
Silloin Danglars'in oli tehnyt mieli nähdä, millainen mies häntä vartioi. Lampunvalon säteitä tunkeutui hänen kammioonsa oven raoista. Hän kurkisti raosta ja näki rosvon juovan nahkapullosta kulauksen viinaa, jonka löyhkä tuntui Danglars'ista sangen vastenmieliseltä.
— Hyi! sanoi hän väistyen kammionsa perälle asti.
Puolenpäivän aikaan tuli tämän miehen sijaan toinen vahti. Danglars lähestyi uudelleen oven rakoa. Uusi vartija oli tavattoman kookas, isosilmäinen, paksuhuulinen, litteänenäinen Goljat; hänen punainen tukkansa riippui olkapäille takkuisena kuin käärmenippu.
— Oho, sanoi Danglars, — tuo on pikemmin ihmissuden kuin ihmisen näköinen. Mutta minä olen vanha ja sitkeä, joten en ole hänelle mikään makupala.
Kuten lukija huomaa, oli Danglars niin tyyni, että saattoi vielä laskea leikkiäkin.