— Mikä sinun on, isä! huudahti nuori mies levottomana. — Oletko sairas?
— En, en, rakas Edmond, poikani, lapseni, en. Mutta en odottanut sinua, ja ilo, mielenliikutukseni nähdessäni sinut näin odottamatta … oi, hyvä Jumala, tuntuu aivan kuin kuolisin!
— Toinnu toki, isä, minähän tässä olen, minä! Sanotaan aina, että ilo ei tee pahaa, ja siksi minä näin äkkipäätä tulin sisään. Hymyilehän minulle äläkä katso tuolla tavoin harhailevin silmin. Olen palannut, ja me tulemme onnellisiksi.
— Sitä parempi, poikani, sitä parempi, sanoi vanhus. — Mutta mitenkä me tulemme onnellisiksi? Etkö enää lähde luotani! Kerrohan onnestasi minulle.
— Jumala antakoon minulle anteeksi, kun iloitsen onnesta, jonka olen saanut toisen perheen surun kustannuksella. Mutta Jumala tietää, etten olisi toivonut tätä onnea. Se tulee osakseni, eikä minulla ole voimia surra. Kunnon kapteeni Leclère on kuollut, ja luultavasti herra Morrelin suosituksesta minä saan hänen paikkansa. Ymmärrättekö, isäni? Kapteeni kaksikymmenvuotiaana, sata louisdoria palkkaa ja osa voitosta! Eihän köyhä merimies saattaisi todellakaan sen parempaa toivoa.
— Niin, poikani, niin, toden totta, sanoi vanhus, — se on onni.
— Sen vuoksi tahdonkin, että ensimmäisillä rahoilla, jotka nostan palkastani, ostan teille pienen talon ja puutarhan, jossa voitte kasvattaa kapusiiniherneitä, kuusamia ja metsäköynnöksiä… Mutta mikä teitä vaivaa, isä? Voitteko pahoin?
— Rauhoitu, rauhoitu, ei se ole mitään.
Ukon voimat loppuivat, ja hän lyyhistyi maahan.
— Mitä tämä on? sanoi nuori mies. — Lasillinen viiniä, isä; se virkistää teitä; missä säilytätte viiniänne?